Vallilan ja Koskelan nuorten järjettömien, väkivaltaisten tragedioiden syistä ja taustoista emme varmaan koskaan saa täyttä selvyyttä. Asiasta liikkuu monenmoisia huhuja, joiden sisältö muuntuu kertojan taustan ja aatemaailman mukaan. Viranomaiset selvittävät tapauksia ja tiedottavat aikanaan. Koulun ja lastensuojelun syyttely ei tilannetta muuta. Mielekkäämpää on pohtia, miten tällaiset tragediat voidaan jatkossa ehkäistä.
Tärkeintä ja mielestäni olennaisinta on aikuisten läsnäolo lasten ja nuorten arjessa ja juhlassa, lasten ja nuorten kuunteleminen, kuuleminen, keskusteluyhteyden aikaansaaminen ja sen ylläpitäminen, niin kotona, koulussa kuin vapaa-ajallakin. Siihen voimme kaikki aikuiset osallistua, nyt ja tulevaisuudessa, niin kouluvuosina, koulupäivinä kuin niiden jälkeenkin.
Tähän kuulemiseen ja kuuntelemiseen tarvitaan lisää pysyviä, aidosti ja oikeasti kuuntelevia aikuisia niin kouluun kuin muuhunkin nuorten elämäpiiriin, vapaa-aikaan, myös kotiin. Vain pysyvillä aikuissuhteilla on todellista merkitystä, lyhyet projektit projektityöntekijöineen eivät yksin auta, ellei kyse ole todellisista ammattilaisista. Viranomaisia ja heille puhumista nuoret yleensä vierastavat, tavallisia, turvallisia aikuisia eivät.
***
Resurssien lisääminen alakouluihin on todellista varhaista puuttumista, jonka merkitys säilyy. Yhteyden luominen alakouluikäisiin on helppoa ja se yhteys säilyy myöhemminkin, mikäli aikuinen vain pysyy mukana. Tilanteen huomaa heti, kun kuka tahansa aikuinen pysähtyy välitunnilla koulun pihalle, hänet ympäröi uteliaiden lasten piiri. Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Varhaiskasvatuksessa ja alkuopetuksessa tarvitaan lisää aikuisia, lisää erityislasten tukea ja moniammatillista ohjausta ja kuntoutusta. Liian moni ongelma jää tällä hetkellä hoitamatta koko kaupungissa resurssipulan vuoksi. Varhainen puuttuminen on pelkkiä sanoja, ei tekoja.
Salassapitomääräykset tai niiden tulkinnat ehkäisevät nopean reagoinnin viranomaisyhteistyössä. Vain avoin tiedonkulku ja keskustelu avaavat väylän toiminnalle lastensuojelun ja muun viranomaistoiminnan sekä muiden nuorten elämänpiiriin kuuluvien aikuisten välille. Näihin salassapitomääräyksiin on tärkeää saada muutos, joka mahdollistaa yhteistyön lasten ja nuorten parhaaksi.
Tarvitaan myös lisää itseohjautuvia toiminnan mahdollisuuksia koulupäivään ja sen jälkeen. Toki ohjattua kerho- ja vapaa-ajan toimintaa myös tarvitaan, mutta ohjattuun toimintaan eivät yleensä osallistu ne, jotka tukea eniten tarvitsevat. Tarvitsemme lisää vapaa-ajan tiloja iltoihin ja viikonloppuihin sekä ohjattuun että itseohjautuvaan harrastustoimintaan.
Kaupungin nuoriso-ohjaajien toiminnan painopiste on mielestäni hyvä siirtää kouluihin ja kaduille, sinne missä lapset ja nuoret ovat, ei vain kriisitilanteessa, vaan pysyvänä ratkaisuna.
***
Monessa koulussa on kiusaamiselle nollatoleranssi, kiusaamiseen puututaan heti, kun se havaitaan. Valtaosa kiusaamisesta tapahtuu kuitenkin koulumatkalla, vapaa-ajalla tai netissä ja silloin se ei tule aina koulun tai kotien tietoon.
Kuinka sitten saada nuoret ilmoittamaan kiusaamisesta? Ja kuinka vahvistaa asenteita, joilla kiusaamista ei suvaita kaveripiirissä? Monen nuoren maailmassa kiusaamisesta ilmoittaminen koetaan vasikoinniksi ja sitä kartetaan tai sitä pelätään. Monilla kouluilla onkin tähän erilaisia hankkeita, mutta nekään eivät yksin riitä. Tarvitaan vielä lisää ryhmäytyspäiviä, leirikouluja, retkipäiviä ja muita tapahtumia, joissa kaikilla alueen nuorten kanssa toimivilla aikuisilla ja nuorilla on mahdollisuus tutustua toisiinsa ja luoda luottamuksellisia suhteita.
Aiemmin Helsingin poliisilla oli hyvin toimiva aluepoliisijärjestelmä. Poliisitoiminnan uudistuksen myötä se lakkautettiin. Silloin kun se vielä toimi, oman aluepoliisin vierailu koululla muuttui arkiseksi ja yhteydenotto ja ilmoituskynnys madaltuivat selvästi.
Kaikki nykyiset ja uudet hankkeet lasten ja nuorten turvallisemman elinympäristön ja turvaverkostojen lisäämiseksi ovat aina kannatettavia ja niihin on löydyttävä lisää resursseja; lisää kouluvalmentajia, lisää aikuisia kouluihin, lisää nuorisopsykiatrian palveluja, lisää resursseja lastensuojelutyöhön, terapiaan ja nuorisotyöhön, lisää psykologeja, sosiaalityöntekijöitä… Ongelma on ratkaistavissa, jos vain tahtoa löytyy ja resursseja kohdennetaan ja lisätään oikein. Pelkkä puhe ei riitä.
Heikki Takkinen
Käpylä