Synnyin syksyllä 1965 Helsingissä. Heti Naistenklinikalta minut roudattiin vanhan puuhuvilan vinttihuoneistoon, jossa opiskelijavanhempani asuivat vuokralla isosiskoni kanssa.
Kuinka ollakaan, olen siitä lähtien asunut useammassakin suojelukohteessa, kuten Suomen ensimmäisessä urbanisoitumassa Högforsin tehtaan kyljessä joen varrella Karkkilan Fagerkullassa – joka aikoinaan pelastui gryndereiltä yhden arkkitehtinaisen näkemyksen ja sisukkuuden ansiosta. Muut suojeltavat kotini ovat sijainneet syntymäkaupungissani Helsingissä, jota nyt räjäytellään ja louhitaan surutta suureellisten visioiden tieltä. Seikka, joka sai minut liittymään Asukkaiden Helsinki -yhteislistalle näissä kuntavaaleissa 2021.
*****
Taustaltani olen näyttelijä, käynyt Teatterikorkean 80-luvulla. Jatko-opiskeluja sekä työtilaisuuksia seuraten vietin 90-luvun alun maailmalla: Euroopassa, Intiassa ja Kuubassa. Näyttelijäntöiden vähetessä, kuten 30+ naisnäyttelijöille käy, aktivoin itseäni kolmannen sektorin kulttuuritoimissa; Kallion Kulttuuriverkostosssa ja eduskunnan Arkadia-seurassa.
Vuosituhannen vaihteessa kouluttauduin omakustanteisesti uuteen ammattiin, luonneanalyyttiseksi vegetoterapeutiksi eli kehopsykoterapeutiksi, ja toimin nykyään psykoterapeuttina.
Molemmissa ammateissani on kyse ihmisen tutkimisesta ja ymmärtämisestä – löytöretki, joka tuskin loppuu koskaan. Molemmissa myös sovitellaan ihmistä niin omiin nahkoihinsa kuin yhteiseen kokonaisuuteenkin ja tavoitellaan uusia, kirkkaita oivalluksia itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta. Hyvä, tasapainoinen elämä mielessä, kuinkas muuten.
*****
Helsinki-Helsingfors, kaupunki meren rannalla, on elon mittaan käynyt rakkaaksi. Kuten usein monien tärkeiden asioiden kohdalla, vasta menetyksestä huomaa sen merkityksen.
Helsingissä suren kaupungin siluetin katoamista uudisrakentamisen taakse: aiemmin Kulosaaren sillan näkymä Katajanokan suuntaan oli kauneimpia täkäläisiä, nyt siitä on jäljellä kahden sentin siivu, jos oikein keskittyy. Hirvittää, mitä Kruununvuorenlahteen suunniteltu silta töineen – juuri käynnistetty! – tuo tullessaan: vie meren.
Entäpä Alppilan, 1990-luvun kotipaikkani kalliot ja luonto, jossa työntelin aikanaan lastenvaunuja: voidaanko nekin todeta arvottomiksi nykytilassaan! Kysyn, ja vastaan: ei voida! (Kansa talon sääkuutiot takasin!)
Lohduttaa hieman, kun tietää, ettei ole ainoa, joka näistä kärsii ja repii pelihousunsa – itse asiassa me taidamme olla enemmistöä. Senpä tähden kaupunkimme demokratian käytäntöjä on syytä tarkastella uusiksi: miksi käyttää vanhaa mallia, jos se toimii asukkaiden enemmistöä ja puolustuskyvytöntä monimuotoista luontoa vastaan?
Kuulutan Asukkaiden Helsingin riveissä lähidemokratiaa. Luotan kanssakaupunkilaisiin, jotka haluavat toimia yhdessä oman elinympäristönsä, sen hyvinvoinnin puolesta. Stadi on snadi, ei tarvetta pullistella.
30.5.2021
KATJA KIURU
(Artikkelin kuva Eeva Rista / helsinkikuvia.fi)